Kaikki sai alkunsa tässä muutama vuosi taaksepäin. Ajateltiin laittaa kauniita kukkaistutuksia ja muita viherpeukalojuttuja tähän työmaan tontille siis ihan kaunistukseksi ja ilon tuojaksi.
Siinä niitä ährättiin muutaman kevään ajan niin me kuin naapuriyrittäjätkin, jäätelön ja juomanmyynnin lomassa. Aamu alkoi monesti seuraavanlaisesti; kevätmieltä täynnä, nuo kauniit kukkaset olivat yön aikana hypänneet pois laatikoistaan ja siinä keskellä aamuauringon lämmittämää asfalttia, ne retkottivat raukeina palvoen kesää. No, toisiamme vilkuillen ja ymmärtäen nyökytellen, siis naapuriyrittäjä ja minä, autoimme nuo raukeat väriloiston tuovat kaunokaiset istumaan takaisin laatikoihinsa.
Tätä kesti viikon, pari ja aloimme miettiä, mikä nuo rauhaa rakastavat ilontuojat saa jatkamaan tuota hyppyleikkiä, kohtuushan se keväthulluudellakin täytyy olla. Mietitään, mietitään….niinpä tietenkin , luontohan se tässä hieman avittaa – edellisenä yönä taisi olla kovanpuoleinen tuuli ja se niitä raukkoja riepottaa.
Väsyneenä mutta suhteellisen onnellisena yön pikkutunneilla kotiin päin polkiessani, edessäni kohtasi outo näky – noin 40 -vuotias ja ronskin kokoinen mieshenkilö yllään paita jossa kunnioitettava lause ” Kiitos sotiemme veteraanit” ja oletettavasti hänen henkilökohtainen entouragensa, haastoivat riitaa noin puoli metriä korkean ja ns. patioruusuja täynnä olevan laatikon (lue: kukkalaatikon) kanssa.
Nuo herrasmiehet heimovaatteissaan taisivat käydä omaa sotaansa, vai voisiko jopa käyttää sanaa ”ruusujensotaa”. Taistelun tauottua, ja kukkamullan hälvettyä mietiskelin katsellen konfliktia hieman loitommalla, olisiko tehtäväni olla uusi Martti Ahtisaari. Tajuttuani että tässä sodassa ei paljon diplomatialla edetä, päätin jatkaa matkaani. Siinä polkiessani eteenpäin mieleeni tuli, että ehkä nuo tulevat veteraanit palatessaan rintamalta kotiin, toivovat että heitäkin joskus kiitetään, jopa paita painetaan .
Seuraavana päivänä tämän tapahtuman jo lähes unohtaneena, uskoani koeteltiin jälleen. Kolme upeaa, kesän kaunistamaa naishenkilöä keimaillen ympärillään pörrääville urhoille, esittäen samalla performanssia, saivat urhot kuumenemaan (puhumattakaan minusta). Nuo syyntakeettomat pelargoniat, auringonkukat, ruusut ja mitä kaikkia niitä olikaan, lentelivät performanssin kirjoitetun käsikirjoituksen mukaan niin sanotusti pitkin näyttämöä. Ehkä tällä haluttiin viestiä jostakin elämän epäkohdasta, tai sitten se oli modernisoitu versio jostakin klassikkonäytelmästä jota minä en vain sattunut tuntemaan.
Voi hattu että minua korpesi ja siinä se samalla valkeni tämä minun sinisilmäisyys, muka itse nuo kaunistukset hypähtävät laatikoistaan tai myrskytuuli tyvenen keskellä riepottaa, että silleen.
Oma sinisilmäisyyteni juontaa varmaankin juurensa kasvatuksestani, koska en ole nähnyt isäni tappelevan orvokin, siis kukan enkä naisen kanssa tai kuullut hänen uhoavan kukkalaatikoille tai kukkalaatikoissa, vaan todistanut kukkapuskan tuovan arkeen pienen ylellisyyden ja välittämisen tunteen.
Nämä kaikki yhdistettynä ja hieman hiekkaa hampaankolossa, tein menneen kesän aikana kliinisen kokeen , joka sai jo alkunsa tuossa sinisilmäisyyden tuoman hatutuksen endorfiinipöhössä .
Vuosi sitten syksyllä istutimme hieman vihreyttä ja pehmeyttä tuomaan muutaman Tuijan (siis pensaskasvin) tuohon pihapiiriin, ja eipä aikaakaan (noin kaksi päivää), ja joku oman elämänsä metsuri oli ollut varmaankin energiaa täynnä ja antanut harvennuskykynsä puhua puolestaan – siinä se Tuija (siis pensaskasvi) lepäsi, kylmällä syksyisellä asfaltilla, voimattomana ja taistelussa hävinneenä. Olisi hauskaa tietää mistä tämäkin konflikti sai alkunsa, rajaloukkauksesta, nootista, uskonnon eroavaisuuksista vai ihan muuten vain miesten ja/tai naisten välisistä reviirijutuista. Tuossa kevätauringon ruskistaessa Tuijan (siis pensaskasvin) vartaloa ja tuon upean vartalon muuttuessa kuivuneeksi rangaksi kuin anoreksian luoma lay-out, päähäni pälkähti pienen pieni loukatun sinisilmäisen hiljainen protesti. Siinä ne ovat rangat kesän yli keränneet halventavia katseita ja saaneet osakseen jopa äänekästä huomauttelua, nuo oman elämänsä sankarit ystävien kesken bonsai – pensaiksi ristityt kuivuuden raatelemat taistelijat. Siinä ne seisoivat koko kesän koskemattomina, ei ne kevättä täynnä hypänneet pois laatikostaan, ei tuuli raiskannut , ei performanssin tekijät hyväksyneet esitykseen eivätkä joutuneet syyttöminä rintamalle, siinä ne rauhassa koskemattomina mutta halventavien katseiden saattamina poistuvat maatumaan ja antamaan osansa tähän luonnonkiertokulkuun ja eipä sitä tiedä minkä upean juureksen tai uuden kaunokaisen tuottaa multana tähän maailmaan.
Tämä sinisilmäinen hölmö maistelee vielä viimeisen suullisen ihanaa herkkutattimuhennosta, tammikypsytettyä chardonnayta, silmäilee kaunista seuralaistaan ja toteaa… ” Ei pöllömpi päivä…”. Kello on 04.47 , hyvää yötä.