Elämän ravinto(l)a

”Elämän tulisi olla kuin hyvä ravintola; siellä saa niin sielu kuin vatsakin mielihyvää, ja siellä on vain hyvä olla. Vai kertooko hyvän ravintolan määritelmä sen millaista on elämä parhaimmillaan, siinäpä se. Kumpi oli ensin muna vai kana?”

Peruna, palsternakka, pähkinä ja punajuuri. Pannulle pamahti myös possunfileetä, päälle hörpätään punaviiniä ja punahomejuustoa Pirkanmaalta patongin kera. Tässä samalla kun P-linjainen ilta alkaa kääntyä yön puolelle, ja viehättävän seuralaiseni säädellessä valaistusta teemaan sopivammaksi, mieleeni tuli eräs mieltäni kovasti kutittanut tapahtumaketju. Tuossa syksyllä pimeän ja synkeän ajan alkumetreillä kaupunkilaisten varoja päätettiin säästää, ja naps….puolet kaupungin katuvaloista napattiin pimeäksi. Toinen naps…ja alkoi spektaakkeli jonka tehtävänä oli tuoda iloisuutta ja valoisuutta tähän kovin synkeään ja pimeään, valottomaan vuodenaikaan. Tuolta pimeiltä poluilta (lue: pimeiltä pyöräteiltä) kaupunkiin saapuessaan, alkoi kansa näkemään välkkyviä elämän merkkejä erilaisissa installaatioissa, kohti Elban nokkaa kulki tuo pimeydessä vaeltava kansa ja ihmetteli lumoutuneena noita suuria ihmeitä ”Sähkövaloja” . Samoihin aikoihin, kaupungissamme säännöllisesti vieraileva kohtelias Brittein saarilta kotoisin oleva herra kyseli että miksi puolet kaupungista on ilman katuvaloja, tämän hän oli edellisen illan juoksulenkillä ollessaan havainnut. Tähän minä englannillani, joka muuten on yhtä notkeaa ja sulavaa kuin tönkkösuolattu muikku, ”Because now it is ”Valoa Oulu!” light festival….”. Tämä Brittein saarilta oleva herrasmies tuijotti minua hieman epäilevästi, ja brittiläisellä diplomaattisella kohteliaisuudella vastasi ”Thank you Sir , I understand…?” ja pyysi toisen gin tonicin kesken aterian. Viehättävä seuralaiseni jatkaa kekseliäästi P- linjaa, ja kaataa lasiini Proseccoa, ja tarjoilee porkkanoita ja dippikastiketta. Niinpä niin, porkkanoitahan me kaikki tarvitsemme, porkkanoita. Optio-ohjelmat, tulokseen sidotut bonukset, autoetu, kesämökki, kaunis vaimo, six päkki-siis vatsa, lämmin ruoka, katto pään päällä, katumaasturi, ruuviväännin, tennistunnit, lounassetelit, mahdollisuus elämään ilman pelkoa, työsuhde-fitnesstunnit… Listahan on loputon, mutta muistakaa hyvät herrat joita S-linjaksi kutsutaan (en siis tarkoita kaupparyhmää missä ostamalla porkkanoita saa bonuksia), muistakaa, porkkanoita. Kypsä hieman hapoiltaan jo tasoittunut, tanniineiltaan ihanan lempeä mutta kaikesta huolimatta rutkasti ryhdikäs. Vuosikerta 2001 ja syntymämaa  Espanja, maa missä tiedetään miten juhlitaan, oli kyseessä sitten maalliset riennot tai kirkolliseen kalenteriin sijoittuvat juhlat niin kuin pääsiäinen, jonka sijoittuminen kalenterivuoteen ja tämä laskentatapa näin asialle vihkimättömälle on yhtä käsittämätön kuin Oulun uudenvuoden vastaanoton ilotulituksen ajankohta – joten annanpa olla. Kello näyttää 04.06 ja eteeni ilmestyy panna cotta ja pieni tilkka portviiniä, hieno lopetus illalliselle …upea aloitus huomiselle …


No niin, kello on taas vierähtänyt aamun puolelle ja yhdistetty lounas-päivällinen-illallinen -hetki siintelee ajatuksissa ja silmissä yhtä hehkuvana ja kutsuvana kuin tunnepitoinen tuokio noin 30 vuotta sitten tapahtuneessa rakastumiseksi kutsutussa mielentilassa. Siis tarkoitin tuolla hormoonisella latauksella varustetulla projektilla sitä hetkeä kun näin erään naishenkilön (nimi salattu vedoten hänen nykyiseen elämäntilanteeseensa) hymyilevän minulle aamutuimaan…

Näinhän siinä on tapana käydä, aika kultaa muistot ja nykyhetki on kuin kesä- vuonna 2015 . Ihanaa kypsää, espanjalaista punaisen värin omaavaa viiniä, ja seurana ihanaista suomalaista (tässä tapauksessa väri salattu vedoten kyseisen henkilön elämäntilanteeseen) kypsyvää naisseuraa, ja ajatus nauttia jotain paljon puhuttua, kehuttua, lähiruuan kruunuksi nostettua, ruokalehtien ja bloggarien ja kaikkien muiden asiantuntijoiden ja kameran omistavien trenditietoisten herkkua, sekä useiden arvostettujen keittiögurujen (henkilöllisyydet salattu heidän elämäntilanteeseensa vedoten) uudelleen luomaa uutta uljasta gastronomista inkarnaatiota. Seuralaiseni, joka välillä edustaa uutta uljasta itsenäistä naismallia ja toisinaan klassista ”Ameriikan kotirouva” -tyyppiä ,on tässä lähipäivinä antanut hienovaraisesti ymmärtää tälle kaljulle, pikkutakkeja ( kutsutaan myös nimellä blazer ) asusteena pitävälle ja nahkapohjakenkien suurelle rakastajalle, että on olemassa ruokaa / syötävää jonka työstämiseen ei tarvita haarukkaa ja veistä, ja että tyylikkäästi voi pukeutua myös ilman nappipaitaa. Näistä pienistä vinkeistä innostuneena ostin pikeepaidan (T-paita missä on kaulus !!! ), ja possun(sian)lihaa, vehnäsämpylöitä (valitettavasti ei luomusertifikaattia , mutta olivat kotimaisia ja lähileipomosta), ja mikä tärkeintä, mieleni oli valmis tähän koitokseen – haluaisin sanoa trendikkäästi ”battleen” mutta en omista suoralippaista lakkia ja pidän hyvin istuvista housuista.

Siispä, kello näyttää 03.36 ja estradi on minun; kannan ylpeästi tekemiseni tulokset pöydän ääreen missä seuralaiseni siemailee tammessa kypsynyttä chardonnay- rypäleestä tehtyä valkoviiniä, ja mukavasti ehkä humaltuneena (humalatilan aste salattu tilanteen vakavuuteen vedoten ) minun uudesta trendikkäästä vivahteestani (uusi pikeepaita, IPA- olutta, vehnäinen sämpylä, pitkään haudutettua sianlihaa; äitini kutsui nuoruudessani tuotetta nimellä karjalanpaisti – tuote mitä nyt tarjosin oli riivitty.. nykyisin käytetään nimitystä nyhtö), ja tähän lisäksi kaikkea muuta mitä minä nuoruudessani kutsuin yön pikkutunneilla määritelmällä ”kaikki mausteet”. Aika kulkee ja maailma muuttuu ja niin myös minunkin tapauksessani, tätä ei ole tarjolla munalla, ja seuralaiseni ei nauttisi maitoa edes rahalla. Vahatut viikseni, tyylipuhdas David Bowie muistikuva ja innostunut ”Tää on kuin Nyy jorkissa -fiilis” ei ole uskottava yhdistelmä kuvaamaan minua ja uutta pikeepaitaani seuraavana aamuna. Kiitos seuralaiselleni ymmärtämisestä ja diplomaattisesta suhtautumisesta asiaan, joka ei todennäköisesti löydy seuraavasta agendastani – kaipaan teitä rouva Haarukka ja herra Veitsi , ja kaapistani löytyy edelleenkin suoralla nappirivistöllä varustettu kauluspaita.

Niinhän se vain on että kesä, satoi tai paistoi, antaa meille kaikille siivet. Toiset lentää uljaasti kuin kotka ja toiset räpyttelevät ja yrittävät koko kesän ajan päästä lentoon, mutta löytyyhän niitä ns. kauppatorin lokkeja – rääkyviä, sinne tänne hyökkäileviä, äänekkäästi itsensä esiin tuovia pikku pirulaisia joita siimoilla ja millä lie ansoilla koetetaan rauhoittaa. Näin se kesä tulee ja menee ja täytyy tässä lopuksi kiittää niitä jotka ovat kuin parfymöörin tavoin jättäneet taas tulevaksi vuodeksi oman jäljittelemättömän ja kuitenkin niin suositun tuoksutervehdyksen tänne rannan makasiinien hirsiseinille. On mukava jatkaa syksystä talveen, kun tietää että tulevissa hetkissä on vanhan mainoslauseen mukaisesti ” Fleur de Holland – tuoksu tulvillaan kesää”. Kello näyttää 04.53 ja seuralaiseni on tyylikkäästi poistunut –hyvää yötä ja huomenta.


Kaikki sai alkunsa tässä muutama vuosi taaksepäin. Ajateltiin laittaa kauniita kukkaistutuksia ja muita viherpeukalojuttuja tähän työmaan tontille siis ihan kaunistukseksi ja ilon tuojaksi.

Siinä niitä ährättiin muutaman kevään ajan niin me kuin naapuriyrittäjätkin, jäätelön ja juomanmyynnin lomassa. Aamu alkoi monesti seuraavanlaisesti; kevätmieltä täynnä, nuo kauniit kukkaset olivat yön aikana hypänneet pois laatikoistaan ja siinä keskellä aamuauringon lämmittämää asfalttia, ne retkottivat raukeina palvoen kesää. No, toisiamme vilkuillen ja ymmärtäen nyökytellen, siis naapuriyrittäjä ja minä, autoimme nuo raukeat väriloiston tuovat kaunokaiset istumaan takaisin laatikoihinsa.

Tätä kesti viikon, pari ja aloimme miettiä, mikä nuo rauhaa rakastavat ilontuojat saa jatkamaan tuota hyppyleikkiä, kohtuushan se keväthulluudellakin täytyy olla. Mietitään, mietitään….niinpä tietenkin , luontohan se tässä hieman avittaa – edellisenä yönä taisi olla kovanpuoleinen tuuli ja se niitä raukkoja riepottaa.

Väsyneenä mutta suhteellisen onnellisena yön pikkutunneilla kotiin päin polkiessani, edessäni kohtasi outo näky – noin 40 -vuotias ja ronskin kokoinen mieshenkilö yllään paita jossa kunnioitettava lause ” Kiitos sotiemme veteraanit” ja oletettavasti hänen henkilökohtainen entouragensa, haastoivat riitaa noin puoli metriä korkean ja ns. patioruusuja täynnä olevan laatikon (lue: kukkalaatikon) kanssa.

Nuo herrasmiehet heimovaatteissaan taisivat käydä omaa sotaansa, vai voisiko jopa käyttää sanaa ”ruusujensotaa”. Taistelun tauottua, ja kukkamullan hälvettyä mietiskelin katsellen konfliktia hieman loitommalla, olisiko tehtäväni olla uusi Martti Ahtisaari. Tajuttuani että tässä sodassa ei paljon diplomatialla edetä, päätin jatkaa matkaani. Siinä polkiessani eteenpäin mieleeni tuli, että ehkä nuo tulevat veteraanit palatessaan rintamalta kotiin, toivovat että heitäkin joskus kiitetään, jopa paita painetaan .

Seuraavana päivänä tämän tapahtuman jo lähes unohtaneena, uskoani koeteltiin jälleen. Kolme upeaa, kesän kaunistamaa naishenkilöä keimaillen ympärillään pörrääville urhoille, esittäen samalla performanssia, saivat urhot kuumenemaan (puhumattakaan minusta). Nuo syyntakeettomat pelargoniat, auringonkukat, ruusut ja mitä kaikkia niitä olikaan, lentelivät performanssin kirjoitetun käsikirjoituksen mukaan niin sanotusti pitkin näyttämöä. Ehkä tällä haluttiin viestiä jostakin elämän epäkohdasta, tai sitten se oli modernisoitu versio jostakin klassikkonäytelmästä jota minä en vain sattunut tuntemaan.

Voi hattu että minua korpesi ja siinä se samalla valkeni tämä minun sinisilmäisyys, muka itse nuo kaunistukset hypähtävät laatikoistaan tai myrskytuuli tyvenen keskellä riepottaa, että silleen.

Oma sinisilmäisyyteni juontaa varmaankin juurensa kasvatuksestani, koska en ole nähnyt isäni tappelevan orvokin, siis kukan enkä naisen kanssa tai kuullut hänen uhoavan kukkalaatikoille tai kukkalaatikoissa, vaan todistanut kukkapuskan tuovan arkeen pienen ylellisyyden ja välittämisen tunteen.

Nämä kaikki yhdistettynä ja hieman hiekkaa hampaankolossa, tein menneen kesän aikana kliinisen kokeen , joka sai jo alkunsa tuossa sinisilmäisyyden tuoman hatutuksen endorfiinipöhössä .

Vuosi sitten syksyllä istutimme hieman vihreyttä ja pehmeyttä tuomaan muutaman Tuijan (siis pensaskasvin) tuohon pihapiiriin, ja eipä aikaakaan (noin kaksi päivää), ja joku oman elämänsä metsuri oli ollut varmaankin energiaa täynnä ja antanut harvennuskykynsä puhua puolestaan – siinä se Tuija (siis pensaskasvi) lepäsi, kylmällä syksyisellä asfaltilla, voimattomana ja taistelussa hävinneenä. Olisi hauskaa tietää mistä tämäkin konflikti sai alkunsa, rajaloukkauksesta, nootista, uskonnon eroavaisuuksista vai ihan muuten vain miesten ja/tai naisten välisistä reviirijutuista. Tuossa kevätauringon ruskistaessa Tuijan (siis pensaskasvin) vartaloa ja tuon upean vartalon muuttuessa kuivuneeksi rangaksi kuin anoreksian luoma lay-out, päähäni pälkähti pienen pieni loukatun sinisilmäisen hiljainen protesti. Siinä ne ovat rangat kesän yli keränneet halventavia katseita ja saaneet osakseen jopa äänekästä huomauttelua, nuo oman elämänsä sankarit ystävien kesken bonsai – pensaiksi ristityt kuivuuden raatelemat taistelijat. Siinä ne seisoivat koko kesän koskemattomina, ei ne kevättä täynnä hypänneet pois laatikostaan, ei tuuli raiskannut , ei performanssin tekijät hyväksyneet esitykseen eivätkä joutuneet syyttöminä rintamalle, siinä ne rauhassa koskemattomina mutta halventavien katseiden saattamina poistuvat maatumaan ja antamaan osansa tähän luonnonkiertokulkuun ja eipä sitä tiedä minkä upean juureksen tai uuden kaunokaisen tuottaa multana tähän maailmaan.

Tämä sinisilmäinen hölmö maistelee vielä viimeisen suullisen ihanaa herkkutattimuhennosta, tammikypsytettyä chardonnayta, silmäilee kaunista seuralaistaan ja toteaa… ” Ei pöllömpi päivä…”. Kello on 04.47 , hyvää yötä.

 


”Hei! Sä olet nyt vain tässä  ja on vain tämä hetki…olen vain sitä mitä haluan olla, ja ai niin, tosiaankin, minä käytän vain pien sitä ja orgaanisesti tehtyä tätä”…viisaalta kuulostavaa jargonia tuntuu suoltavan paikallisuutisista maailman navan rakentavat viisailijat samoin kuin valtakunnan mielipiteitä ohjaavat niinsanotut keltaista ja muuta väriä tunnustavat julkaisut, apunaan nuo kaikkien alojen asiantuntijat joita ilman tv-tarjontaamme riittäisi tuottamaan kaksi kanavaa ja nekin osapäiväisesti. Tietenkin minä niin ammattinikin kuin makuaistinikin puolesta olen kiinnostunut seuraamaan, ja kateellisena katselen vierestä kun nuo multilahjakkaat realityajan moniottelijat pistelevät homman kuosiin tuossa samalla kun miettivät uusia silmälasinkehyksiä, ja pohtivat makumaailman tuottamia upeita, lähes orgastisia kokemuksia samalla kun signeeraavat keittokirjojaan ja elämäntaito-oppaitaan. Olen kalju ja kateellinen, se on totuus ilman mitään sen kummempia opastajia ja elämäntien näyttäjiä, mutta kuitenkin tuntuu kuin eräs herra Rajala, joka nautti naispuolisen suomalaisen iskelmätähden seurasta hetken, olisi ollut tietyn keittiökemian ja elämänhallinnan vuosikurssin pomo ja koulutuspäällikkö. Pistelen lautaselle purjosipulia, joka on kaikkien läsnäolijoiden todistaessa naitettu yhteen kerman ja kapristen kanssa, ja kuhakala on uinut Oulujärveltä paistinpannulle ihailemaan tätä keväistä onnen suurta juhlaa. Vihreät ja valkoiset parsat kerjäävät huomiota , ja vaivattomasti tavoitteensa saavuttaen, esiintyvät alkuun nautittavassa salaatissa, ja iloiten avaan kevyesti tammikylvyssä kypsyneen aussichardonnayn, hörpäten hieman reilumman huikan ennen kuin seuralaiseni toteaa savolaisen syvällisesti ” nyt syyvvään!”  Näin nautinnollisesti siis ihan arki-iltana, siis-yönä, näin normaaleista normeista poiketen, aivan kuten kauniit punaiset huulet, ja vielä ihan hymyilevinä!, ehkäpä jopa hieman flirttiä sisältäen, einestuotteita laajemmin ajateltuna, fiiliksellä valmistettu illallinen tai vaikkapa karaokelaulantaa ihan ex tempore kuohuvaisen viinin tuella. Mutta siis todellakin, ajatelkaa, kaikki tuo ihan arkipäivänä/-iltana/-yönä…haiskahtaa synnilliseltä.Kello näyttää 03.44 ja kalju mies on väsynyt, mieleltään rietas ja onnellinen, mitä lie huomenna.


Lokit tanssii, varikset laulaa ja kukkiihan se perunakin syksyn kynnyksellä. Keväällä pilkahtanut toivonkipinä jostakin muutoksesta, ajautui karikolle alkumetreillä kuin paljon puhuttu mutta toteuttajaa vailla oleva Vänmannin saaren tornitalo. Siis mistäkö toivonkipinästä tämä turhautunut, väsynyt ja asioiden lannoitukseen kyllästynyt maataloustuotteita rakastava yösyöjä oikein nyt kitisee…? Jos voisin kertoa tämän jutun juonen yksinkertaisesti ja yhtä nopeasti kuin miten nuo uima-asussa kaupungilla elävät auringonpalvojat syksyn tullen muuttuvat sulkeutuneiksi kerrospukeutujoiksi loputtomine kuorineen, vaihtaisin hommia ja siinä uusien hommien ohessa alkaisin kirjoittamaan ruokablogia. Olen joka kevät täynnä sitä odottavaa, uuden elämän tuntua mutta lopputulos on ollut kuin pidemmän iloluontoisen nestepaaston jälkitunnelmat; hikoiluttaa, janottaa, entinen tyttöystävä on vain soiton päässä ja pikaruoka on kuningas. Ihanainen nainen, siis seuralaiseni, ihan ystävälliseen ja diplomaattiseen tapaansa ohimennen muistuttaa ”taitaa nälkä viedä kyvyn ajatella järkevästi”..siis kauniisti vihjasi että kerran päivässä on ihmisen hyvä tankata. Kello on noin 02.47, ja on aika tutkailla mitä saa aikaan sheikkaava ajatus, syksyn sienet ja muuten vain heikunkei. Tattimuhennos ja paistettu sorsanrinta, ja jotenkin vain tuohon lasiin lorahtanut, tammitynnyrissä nuoruutensa viettänyt chardonnay…ajatella kuinka tylsää – chardonnayta. Tiedän ettei se ole trendikästä ja ajan hengen mukaista, mutta niin se vain on; toiset asiat ne pysyy ja paranoo, sanoi mies joka jäi sadasosan kultaisesta ja käveli metsään. Siitä muutoksen tunteesta sitä aloitettiin ja siihen täytyy yrittää lopettaa. Se kumma uusiutumisen tunne on ihanan polttavaa ihan kuin ensitreffit silloin joskus kun päänahkaa peitti upea ducktails, ja farmarihousun takataskussa oli niin iso kampa että nykyisen lupakäytännön mukaan sille täytyisi olla valviran ja parin muun instanssin  myöntämä aseenkantolupa-tyyppinen paperi. No ne kyseiset treffit olivat täynnä uuden odotusta mutta lopputulos – kesäaika sinkkuna poikaporukalla rymytessä. Kello näyttää 04.12 ja se tietoisuus että aina ei tarvitse uusiutua ja keksiä jotain elämää suurempaa selvitäkseen eteenpäin, tuntuu juuri nyt hyvältä. Ehkäpä se odottaminen, jännittäminen ja pieni outo mieliala itsessään onkin useasti upeampaa kuin itse lopputulos. Siinäpä se, tänään näin ja huomenna toisin. Hyvää yötä.


Siihen naapuriin se taas tuo tulevien, menetettyjen, melkein ja muuten vaan miesten ja naisten kaksi-kolme kuukautta kestävä laituripiknik teki tuloaan. Paljon viisaita sanoja sekä kaikki panimoteollisuuden loppusijoitusongelmat kuin Olkiluodossa konsanaan, ja kaupan päälle tositeeveetä seuraavasti;

Part 1: ” Olen mies ja vuosia lähemmäs viiskyt ja tunnen olevani virtaa lähettävä generaattori!”,

Part 2: ” Hyvän ystäväni 20 vee oleva tytär esittelee minulle upeaa luonnon luomaa nuorta vartta.”

Part 3: ” Mä rakastan sua!” -totesi kukkalaatikkoa kaatava, rakkausrituaaliin paneutunut, maailmanmenosta vain hitusen ymmärtävä kesäfilosofi taustamusiikkina Elton John -inkarnaatio jonkun paikallisen suuruuden muodossa.

On taas tullut nähtyä ja kuultua kaikenmoista halusipa tai ei, sitä se lämpö ja lasinen laulukirja liiallisina lukuhetkinä teettää.. Tässä samalla poronfileetä paistellessa, ajatus seikkailee menneessä kesässä ja tuoreissa makeissa kasviksissa, ja olo on kuin ennen sitä aperitan makuista suudelmaa noin kolmekymmentä vuotta sitten. Siis nyt on kyse jännittävistä hetkistä, maut ovat vain hieman muuttuneet.. Se jännitys, sitä tunnetta en haluaisi menettää kuten en myöskään sitä upeaa auringossa säihkyvää leijonanharjaa..; okei, mikä ihmeen leijonanharja, te kysytte…mutta tiedän että eräs aperitaan viehtynyt neito tietää mistä on kyse. Kesän uudet perunat, sipulia, muutama ulkomaankauppaa tukeva kapris, kirkastettua voita, tilkka kermaa ja parmesanjuustoa – nyt on poronfileellä alkava matka viimeinen. Kello on noin 03.21 ja ihana seuralaiseni on kerrannut taustamusiikin omaisesti päivän tapahtumia ja minä mister day dreamer olen hänen tietämättään elänyt elämääni kuin Jake nyman onnenpäivissään. Tuo ihana käsi kaataa lasiini kymmenen yksinäistä vuotta varastossa uinunutta, Chilessä kasvanutta Burgundin pakolaista ja herätys tähän päivään on yllättävän miellyttävä. Siinä pohjoisen valoisassa yössä sanattomina, makujen ympäröiminä, me olemme kuin uutisten ankkuripari; en tarkoita sitä uskottavuutta, sujuvaa sanailua ja suurta yleisöä. Ehkä me olemme enemmänkin kuin se uutisten loppupuolen uutiskevennys.Kiitos tästä hienosta päivästä, kello on 04.43. Citius, altius, fortius. Oulussa niinkuin Lontoossakin.


Jos aika menisi kuin viini pulloon niin minusta tuntuisi että tämä kaikki ei ole turhanpäiväistä nytkytystä, mutta piru vieköön eihän se näin helppoa ole. Apuvälineitä niin sihtaamiseen kuin elämänhallintaankin, niin nettikaupasta kuin lähikaupastakin, ja ai niin…”oliko kanta-asiakaskorttia…?” Mooses, sanon minä jo kelkasta pudonnut. Eilen kaikki oli parasta tukkurin tuomana, ja tänään tuntuu kuin pitäisi olla naapuripitäjän maatalousyrittäjän mainosmies… valitapa tästä nyt sitten oikein, puhumattakaan hevi-tiskistä; tältä tämä on tuntunut, se joka kilpailun voittaa saa prinsessan tai prinssin ja puoli valtakuntaa. Kaikesta huolimatta talven ensimmäiset mateet ovat vain muistona ihanasta tapaamisesta…suola, mustapippuri, tirskaus sitruunaa ja hellä lämmitys herkkään tilaan. Kukkakaali, porkkana, fenkoli ja muista! … ”ihan kuin ystävien meeting”. Minä en voi sille mitään, olen kaavoihin kangistunut vanhan koulukunnan jäänne, vermuttikastike…siinä se talven ensimmäinen made lepää ja minä rietas elostelija syön sen. Tämä ilta, ai niin kello näyttää jo 02.47 ja tajuan että uuden alku on parempi termi kuin myöhäisilta. Olen suhteellisen onnellisessa olotilassa, katselen yöteeveen laadukasta ihmissuhdedraamaa ja mietin miksi olen yksin ja nautin tästä hetkestä. Katselen tyhjää lautasta ja rasvaisten huulien tatuoimaa viinilasia ja tunnen huonoa omaatuntoa-ainoastaan minuutin tai kaksi. Tämä on minun hetkeni, hieno siirtyminen uuteen…


Nyt on olo kuin kaverillani joka päräytti pöpelikköön, suvikumit alla ja ensimmäiset lumet tuulilasissa. Kirkkain silmin lausuipi seuraavaa: ”Talvi yllätti….” Ystävälläni ikää mittarissa reilut neljäkymmentä ja yllätystalvia melkein samanverran. No eipä onneksi muuta äksidenttiä kuin rautaruukille lisätilaus. Siis oloni on tässä syksyn rymistellessä hieman samantapainen; ”Pirulainen , mistä tuo syksy oikein tuli”. Grilli-illat on pitämättä, rannalla ei ole tullut oltua kuin ihan työn puolesta, kravatti tiukasti kaulassa ja rusketus muistona 80-luvun Rhodoksen matkalta, heikkona tosin mielessä niin kuin iholla. Ettäpä semmoisia. Rakkaus, rakkaus se tämän fiiliksen nosti pintaan. Joka syksyinen palvontani kohde, rakkaus mikä on kypsynyt ajan saatossa. Hellästi silitellessäni porkkanan pintaa, kuoriessani nauriita, silmäillessäni lanttua ja flirttaillessani palsternakalle, ymmärsin että olin aiheuttanut mustasukkaisuutta. Minä tajusin että lihaa palvovana , ympärivuoden uskollisuuttani todistellessa minun on otettava tämä huomioon. Tämä rakkauden juhla tulee saamaan vielä yhden vieraan…
Jälleen aika on vierähtänyt pikkutunneille, kello näyttää 02.21 ja juurekset vaativat hieman vielä liemen lämmintä syleilyä. Lasissani pyörähtää balettitanssijan lailla ihana saksalaisen aksentin omaava pinot-noir, ja jostain ihmeellisestä syystä seuralaiseni on ollut yllättävän hiljainen – ollako tämä hyvä vai huono asia ?
Kauniisti ruskistunut sorsanrinnan rasva, juurespadan tasapainoinen tuoksu sekä salainen aseeni fenkoli, nyt maailma on mallillaan. Juurekset rakkauteni kohde, paistettu sorsanrinta, tieto menetetystä kesästä sekä saksalainen täsmällisyys aiheuttavat minussa oudonsekaisen tunteen. Seuralaiseni ja myös minä olemme olleet oudon hiljaisia, kaipuu menneeseen, haaveilu tulevasta ja tämä hetki. Kello on 04.12, lasissa ei näy enää balettia ja tunnelma on kuin hyvän musikaalin jälkeen, ihana hetkinen poissa todellisuudesta. Kiitos esiintyjille, avustajille sekä ennenkaikkea hyvälle seuralle . Ei paskempi päivän päätös ja hyvä alku uudelle.


 Voihan käpristyvä mänty, totesin tässä mennä päivänä aamuyön pikkutunteina kun heräsin siihen että housujeni etumus oli märkä ja ajatus ihan pihalla. Aikani sadatellessani ja miettiessäni ikääni ja sen tuomia ongelmia, näin lattialla kumollaan olevan viinilasin, jolloin asiatilanteen yhtälö alkoi avautua. Hieman tammen antamaa vaniljaa, melonia ja lempeää savuisuutta…niinpä niin. Näin kokemuksen syvällä rintaäänellä suosittelen, että ns.viinien analysointi ja tallennettujen Frasier-jaksojen yhdistelmä yhdistettynä työpäivään joka sisältää syntymälaiskalle myönteistä energiaa,joka yleensä aiheuttaa silmäluomien alaspäin laskua, ei ole kuiville housuille paras mahdollinen vaihtoehto. Se miksi tämä kyseinen tilanne tuli juuri nyt eläväisenä mieleen, sai alkunsa nauttimastani tammitetusta espanjalaisesta chardonnaysta. Kello on n. 02.32 ja seuralaiseni on jälleen erittäin innostunut minun viisaista ajatuksistani. Ihana yhdistelmä savustettua Tilsit-juustoa ja reilu kulaus pullotettua espanjaa, ja raikas tuulahdus suolatusta fenkolista, olo kuin Las Palmasin rannalla. Ajatustani on kutkuttanut koko illan ajan uutistarjonta ja miten se meille esitetään. Esimerkiksi jos eräs suomalainen pankkialalla toimiva ”nalle” pelastaa veneestä tippuneen koiran; se on ykkösuutinen. Mitäpä sitä rivejä tuhlaamaan jos toisaalla on hukkunut muutama kymmenentuhatta ihmistä ja taas toisaalla lapsia kuolee nälkään, tai seksin harjoittamisesta kivitetään julkisesti hengiltä, ja muutenkin tuntuu että rakkaus on synneistä suurin. Voi meitä raukkoja, miten voimme selvitä tästä kaikesta ilman että asioita ei ole luokiteltu sairaudeksi….eipä muuta kuin otetaan taas. Olin ihan unohtaa, ”nallen” pelastama koira voi tietojen mukaan olosuhteisiin nähden hyvin. Ihan ilmoitusluonteisesti myös tiedotamme : ”Lämpöaalto yllätti Suomen, ohjeet miten selviät piknikillä”. Kello näyttää lukemaa 03.28. Tyhjä juustolautanen sekä seuralaiseni hieman vihjailevat kommentit tympääntymisestä minun ajatuksenkulkuuni, siis suuriin ajatuksiini paremmasta maailmasta, toimivat merkkinä unimaailmaan siirtymisestä. Tiedän että olen jälleen päivän lähempänä kastuvia housuja, mutta siitä huolimatta tuntuu hyvältä vaikka seuralaiseni hieman piikitellen mainitsee ettei ikä ja viisaus kulje käsi kädessä. Ei paskempi päivä, ja mikä parasta; ei paskemmassa seurassa.


Voi tätä kiirettä mikä syntymälaiskaa ahdistaa. Ensin oli nuo länsinaapuriprinsessan häät, sitten piti istuttaa kukat ja fiksata terassi. Seuraavaksi alkoi tulla korvasienet, raparperit, varhaisperunat, lämpimät ilmat, Vanhas Masan eroilmoitus niin ammatillisesti kuin muutenkin..  Tässä ohessa tuli nähtyä Oulun torin ”Ylpeänä Esittää” -elämää ja erotiikkaa, ja perään heti yleisön pyynnöstä sama uusiksi ja uusiksi ja….Tämä kuluva kesä on saanut minut hämmennyksen valtaan. Tämä kesä on saanut  minut myös hieman rienaamaan syyttömiä, ja nostamaan jalustalle ehkä niitä jotka eivät ansaitsisi moista kunniaa. Tämä lämmöntäyteinen riemuaika on saanut minut miettimään mikä meitä kuljettaa ja saa tekemään ihmetekoja ajattelematta muuta kuin oman tarpeen suuruutta. Tiedän tiedän tiedän ettette ymmärrä mitä ihmettä minä hörisen, ja ajattelette varmaankin niin kuin seuralaiseni joka asialliseen tyyliinsä lausahti ”blaa blaa  blaa taasko tätä pessimismiä , voisimmeko jo syödä jotain ja ajatella positiivisesti ?” no tästähän on hyvä jatkaa. Kello näyttää olevan 02.47 ja aamun kajastus parhaimmillaan. Kanttarellit kellistyvät pannulle ja joukkoon tahtoo liiittyä mietoaromista uutta sipulia varsineen ja uudet perunat laulavat houkutuslauluaan seireenien tavoin. Nyt on fiilis jotenkin sekava ja hieman hakusassa kuin kommenttini viinistä mitä olen maistellut huomattavasti suuremman määrän kuin”normaali tasting” vaatii. Karitsanfile, joka on lämmitellyt pöydällä jonkin aikaa, on tilanteessa joka vaatii kuumaa pintaa, suolaa ja pippuria. Näinhän tässä taas kävi, kello hipoo viittä ja mielen täyttää hyvänolon tunne ja mörököllistä  on kuoriutunut maailmaa rakastava optimisti. Ajatus tuntuu lähtevän pystysuoraan räjähdyksenomaiseen lentoon,  mutta keho vaatii vaaka-asennon. Seuralaiseni joka oli muutama hetki aiemmin hieman takakireä, on pehmentynyt ja jotenkin minusta tuntuu että ilmassa leijailee unihiekan ja lämmön aiheuttama pienimuotoinen väsymys. Vaikka suonenveto kiusaa jalkoja niin siitä huolimatta tuntuu että takana on jälleen yksi hieno päivä ja vanheneminen ei tunnu yhtään paskemmalta.